Synnytyskokemukseni

Niin siinä sitten kävi, että pieni poikamme syntyi noin reilu viikkoa ennen laskettua aikaa (rv 38+4) tänne talven keskelle 8.2. klo 1.56! Ajattelin nyt kertoa ihan julkisesti oman kokemukseni synnytyksestä, tuosta tabusta ja yleensä niin vaietusta asiasta.. Jokainen synnytyshän voi olla täysin erilainen. Kukaan ei voi päättää sen kulkua etukäteen, vaan sen mukana on mentävä, omien sietokykyjen mukaisesti.. Kenenkään ei koskaan pitäisi arvostella tai verrata synnytyksiä toisiinsa. Jokainen synnytys on yhtä arvokas, tasavertainen.. Minua hymyilytti kun kuulin erään tuttavan sanomana "Aika vähän naiset noista vaivoistaan puhuu. Tulee vaan sellainen olo et pyöräyttelee vauvoja kuin plussapalloja ikään" Niinpä..Synnytys on naiselle varmasti yksi rankimmista, mutta samalla myös palkitsevimmista kokemuksista. Se voi olla jopa traumaattinen, mutta samalla positiivisesti hämmentävä..Joka tapauksessa, kokemuksista kannattaisi puhua, etenkin jos jokin jää painamaan mieltä. Harvalla synnytys menee täydellisesti..Tässä nyt kuitenkin omia kokemuksia, olkaapa hyvät :) :

7.2.2012

Heräsin yöllä voimakkaaseen napsahdukseen. En ole varma, kuuluiko ääni oikeasti, vai oliko se vain pääni sisällä..Napsahduksen ohessa tunsin pienen pään töytäisyn ja ison ryöpsähdyksen. Jotakin nestettä ryöpsähti paineella pitkin sänkyä..Lapsivedet.. Kello oli 04.20 tai jotain sinne päin ( ja oli muuten täyden kuun yö vieläpä!)..Mietin, että eihän tän vielä pitänyt tapahtua. Hölmö ajatus. Totta kai tiesin, että se voi tapahtua milloin vain ja millä tavalla tahansa (en ehkä ensimmäisenä odottanut synnytyksen käynnistyvän vesien menolla, vaikka se onkin normaalia). Tilanne tuli kuitenkin aivan puskain takaa. Vähän aikaa ihmettelin ympärilleni, ja mietin että mitäs nyt pitikään tehdä.. ai niin! Soittaa sairaalaan tietysti.. Rauhassa nousin sängystä ja haeskelin oikeaa puhelinnumeroa. Lopulta sain soitetuksi. Kyselivät lapsiveden väriä.. väri normaali/kirkas..supistuksia? Ei mitään kunnollisia ainakaan vielä..Kehottivat nukkumaan vielä pari tuntia, ja kehottivat aamulla tulemaan paikan päälle. Nukkumaan? Miten muka voisin nukkua :D? Olinhan ihan puulla päähän lyötynä..Kuitenkin rauhallisin mielin.. Pakkasin loputkin tavarat sairaalakassiin (tai oikeastaan kasseihin.. meillä niitä oli ainakin kolme!). Samalla aloin tunnistamaan yhä selvemmin "menkkamaiset jomotukset" mahalla. Mietin, että kai nää jonkinlaisia supistuksia on..Otto kävi laittamassa auton lämmitykseen, ja menimme vielä lepäilemään hetkeksi. Aika meni äkkiä. Pian olikin jo aamu..vedin smoothiet naamariin ja olin valmis lähtemään. Jännäsimme auton starttaamista, sillä muutama päivä takaperin keikalta lähtiessämme keskellä yötä 30 pakkasasteessa auto ei startannutkaan. Onneksemme se nyt kuitenkin starttasi. Matka sairaalalle vei kuitenkin yli tunnin ( halusin synnyttää Vammalassa, palaan tähän myöhemmin)..olimme unohtaneet Tampereen keskustan aamuruuhkat, emmekä tajunneet ajaa kiertotietä. Onneksi ei kiirettä ollut..

..Sairaalaan päästyämme pääsin heti huoneeseen, jossa mittailtiin vauvan sydänäänet ja omat supistustiheydet. Kaikki oli kunnossa. Pääsimme sen jälkeen omaan "odotushuoneeseen" koko avautumisvaiheen ajaksi. Asetuttuamme, kätilö katsoi kohdun tilanteen..Hän ei kuitenkaan saanut tuntumaa kohdun avautumisesta..varoi vain ronklaamasta liikaa tulehdusriskin takia (koska lapsivedet on menneet) ja kehotti odottelemaan. Illemmalla katsottaisiin tilanne uudelleen. Olisimme päässeet jopa kotiin, muttei viitsitty lähteä ees taas ajelemaan. Aika tuntui matelevan..supistuksia tuli ehkä 10-15 minuutin välein.. ne ei tuntuneet kovinkaan voimakkailta. Lähdimme ulkoilemaan. Oli ihana aurinkoinen päivä. Kävelimme jonnekin rannalle, ja palloilimme Vammalan keskustassa. Löysin luontaistuotekaupan, josta ostin mammateetä ja eteeristä Tea tree-öljyä. Palasimme taas sairaalalle, ja saimme syödyksi. Kuuntelimme musiikkia ja lueskelimme. Aika tosiaan tuntui matelevan. Välillä kuunneltiin taas sydänääniä ja katseltiin supistustiheyttä. Lähdimme uudelleen ulos, sillä liikkuminen teki hyvää. Kävimme kaupassa, ja huomasin kassajonossa odotellessa supistusten voimistuneen niin, että piti keskittyä hengittelemään. Joskus viiden aikaan iltapäivällä yritin taas syödä, mutta en oikein saanut alas palastakaan.. Supistuksekin alkoivat olla tuntuvampia ja tihenivät. Kokeilin keinua keinutuolissa, mutta se ei tuntunut yhtään hyvältä. Sängylläkin oli huono maata, ja se tuntui harventavan supistuksia (huomasin tämän, kun jouduin makoilemaan välillä sydänääniä kuunneltaessa). Saimme lattialle patjoja, säkkituolin ja jumppapallon..Sain myös lämpimän savipakkauksen.. asettelin pakkauksen pallon päälle ja heijasin pallon päällä istuen ja samalla nojaten sängyn reunaan.. se tuntui auttavan.. Yritin rentoutua parhaani mukaan ja hengitellä rauhallisesti..Ihana mieheni myös auttoi hieromalla alaselkää supistusten aikana..

...Kun supistukset alkoivat vain voimistua, menin kehoitusten mukaisesti suihkuun (ammekin sairaalasta löytyi, muttei suositeltu vesien menon takia). Se tuntui taas tepsivän. En tiedä, kauan sielä seisoskelin, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin antaa veden juosta selkää pitkin, ja nojailla eteenpäin..Välillä tunsin jopa ponnistamisen tarvetta.. en pystynyt hallitsemaan supistuksia.. keskityin hymisemään matalalia ääniä, ja päästin suustani omituista sihinää..Olo oli kuin villieläimellä, toimimassa vaistojen varassa..Jostain syystä tuo sihiseminen auttoi..Kello taisi olla kymmenen illalla. Kätilökin oli vaihtunut..Välillä tunti, että ketään ei näkynyt/kuullut missään. Missähän kätilö mahtoi viipyä? Olo alkoi olla väsynyt ja kaipasin todellakin lepoa. Olisi myös ollut kiva tietää, missä vaiheessa oltiin menossa.. Oliko mitään edistystä tapahtunut? Suihkun jälkeen koitin levätä hetken sängyllä..Olo alkoi olla todella tukala.. Puoli yhdentoista maissa kätilö vihdoin saapui. Hän tarkkaili minua supistusten aikana, ja kehotti vain puhaltelemaan ulos. Sanoin, etten pysty enää, ponnistuttaa..hän ei meinannut uskoa.. pyysin katsomaan kohdunsuun tilanteen, sillä jos tilanne ei olisi paljoa edennyt, olisin varmasti valmis ottamaan jotakin vahvempaa, mikä veisi kivut pois, ja antaisi edes hetken levolle. Kätilö oli ensin sitä mieltä, ettei vielä katsottaisi tilannetta tulehdusriskin vuoksi. Hetken irvistyksiäni tarkkailtuani hän suostui kuitenkin tarkastamaan.. Ihmetellen hän totesi, että voisiko muka olla jo 9 cm auki? Toinenkin hieman kokeneempi kätilö pyydettiin paikanpäälle katsomaan.. hetken tunnusteltuaan hän totesi "kyllä vain.. enää sentti jäljellä!"Kätilöt jaksoivat kummastella kivunsietokykyäni. Oloni helpottuikin heti kun tajusin, ettei tässä enää mitään levättäisi..sain kummasti lisävoimia.. pian saisin nyytin syliini..

Keskiviikko 8.2.2012

Aloimme valmistelemaan synnytyssaliin lähtöä. Vesien menosta oli kulunut 18 tuntia, joten ei auttanut muuta kuin käskystä ottaa antibioottitippa (syynä taas tulehdusriski). Pian köpöttelimmekin synnytyssaliin. Nojailin tukeen ja heijasin ja sihistelin supistusten aikana. Ponnistuksen tarve oli kova, mutten edelleenkään saanut ponnistaa. Aika meni entistäkin hitaammin. Tiistai vaihtui keskiviikoksi. Pikku hiljaa sain kevyesti ponnistaa, tai ainakaan sitä ei tarvinnut estellä. Tunsin hiljalleen vauvan laskeutuvan alaspäin. Kätilö käski supistuksen aikana pidättämään hengitystä ja tein työtä käskettyä vaikka se tuntuikin jotenkin epänormaalilta. Istuin taas pallon ja savipakkauksen päällä sängynlaitaan nojaten. Jossain vaiheessa (ajantajuni oli täysin kadonnut) kätilö sanoi, että supistuksia pitäisi tulla tiheämmin, joten hän kehoitti ottamaan oksitosiinia (mietona versiona, sellainen nenään suihkutettava), jotta tilanne edistyisi. En ollut kuitenkaan halukas sitä tekemään. Jossain vaiheessa painostuksen alla suostuin suihketta ottamaan. Kyseessä olisi kuitenkin luonnollinen aine, sama, jota kehonikin tuottaa..Suihkeen jäljiltä supistukset voimistuivatkin ja olivat täysin kontrolloimattomissa. Olisin halunnut ponnistaa seisaallani, mutta ilmeisesti se ei ollut mahdollista. Päätin yrittää jakkaralta, joka äkkiä olikin ilmestynyt alleni. Asentoni ei tuntunut parhaata mahdolliselta. Kätilö kykki jakkaran juurella ja sanoi että pää näkyy jo.. rajut ponnistukset jatkuivat, ja tunsin samalla viiltävää kipua ja repimistä, mutta samalla sen, kuinka vauva tuli yhden supistuksen aikana kokonaan ulos.. kahdella työnnöllä.. Kuului kova parkaisu, ja siinä hän nyt oli..pieni poikamme..napanuorakin oli kiertynyt kaulan ympärille kolmesti.. mutta siinä hän oli elävänä ja terveenä. Kello oli 1.56. Kipusin sängylle makaamaan ja sain lapseni heti syliini. Kipukin loppui hetkeksi siihen paikkaan.Olin sanaton..

En tajunnut yhtään mitä ympärillä tapahtui..Hämmästelin vain tuota pientä ihmettä, joka aukoi nappisilmiään ja tuijotteli ympärillensä hiljaa..pian hän hakikin jo ensimmäisiä maitopisaroita ja onnistuikin ne saamaan. Se oli juhlan hetki! Jonkin ajan kuluttua mieheni sai katkaista napanuoran.. En koskaan unohda, kuinka poikamme pieni valpas, kurttuinen nyrkki tarttui pihdeistä kiinni. Istukkakin syntyi hiljalleen ulos, pienillä ponnistuksilla. Sen saisimme mukaan lähtiessämme sairaalasta. Hetken päästä katsastekkiin sitten tuo oma alakerta, joka ilmeisesti oli kuin hurrikaanin jäljiltä. Olin revennyt aika pahasti, vaikken tässä vaiheessa tuntenutkaan pahemmin kipuja. Ei auttanut muuta kuin lähteä ompeluttamaan paikkoja. Sillä aikaa mieheni sai jäädä poikamme kanssa, kun häntä mitattiin ja punnittiin. Syntymäpainoa oli 2870 grammaa, pituutta 48,5 cm ja päänympärys 32,5 cm. Pikkuinen poika :)! Ompeluiden jälkeen olin jonkin aikaa heräämössä odottelemassa, että puudutus lakkaisi vaikuttamasta. Tuntui, että siinä meni ikuisuus.. halusin vain päästä takaisin perheeni luo. Onneksi perheeni tuli minun luo. Poikamme pääsi syömään rinnalleni ja oli reipas imu! Aamukin jo valkeni, ja pääsimme onneksemme asettumaan sairaalan ainoaan perhehuoneeseen. Muita synnyttäjiä ei ollut! Tämä oli yksi hyvä syy tulla Vammalaan synnyttämään, vaikka Tays olisi ollut kymmenen minuutin ajomatkan päässä kotoa. Tayssissa huhujen mukaan kova kiireen tuntu, ja synnyttäjiä niin paljon, että osa joutuu kärvistellä käytävillä koko avautumisvaiheen ajan. Vammala on myös tunnettu vauvamyönteisyysohjelmastaan. Aluksi suunnittelin jopa synnyttämistä kotona (etenkin kun sairaala ihan lähellä), mutta taloudellisen tilanteemme vuoksi meillä ei yksinkertaisesti olisi ollut siihen varaa, joten päädyimme Vammalaan, joka oli toisiksi paras vaihtoehto :)


Vammalassa syntyneet vauvat helmikuun 1-10. päivä


Olimme majoittuneena perhehuoneessa keskiviikosta lauantai-iltaan asti, eli neljä päivää. Sairaalassa siis yhteensä 5 vuorokautta. Ajantaju ja päivien kulku oli aivan sekaisin. Olimme vain liikuttuneita pienestä nyytistämme. Huoneessa saimme olla aikalailla rauhassa, vaikka ensin siellä ravasikin aika usein eri hoitajia auttamassa vaipanvaihdossa (pääsimme käyttämään heti harsoja, mikä oli hirmuisen kiva :) ) ja tarkistelemassa vauvan imuotetta. Ensimmäisenä vuorokautena syöttöväli oli 2 tuntia ja sen jälkeen 3 tuntia. Nukuttuja tunteja ei pahemmin sairaalassa tullut.. Tuoreet isovanhemmatkin (kaikki 4) ennättivät jo pienokaista katsomaan sairaalaan. Olin myös onnellinen siitä, että mieheni oli koko ajan apunani. Oma liikkuminen oli hyvin vaivalloista repeämien takia, enkä saanut itse edes housuja jalkaan! Voitte vaan arvata, miten on ollut laita WC:ssä asioinnin kanssa! Istuminenkin on sallittua vain pakon edessä seuraavan kolmen viikon ajan..

Kotiin lähdimme siis lauantaina, kun kaikki pakolliset asiat oli saatu hoidettua. Autossa istuminen kyllä pelotti, mutta saatiin mukavasti penkkiä takanojaan, ja matka kotiin olikin ehkä elämäni nopein ajomatka. Pieni nyyttimmekin oli aivan hiljaa ja rauhassa koko matkan. Kotiin päästyä tuntui aivan mahtavalta, mutta kummalliselta. Kaikki oli jotenkin toisin. Olimme nyt perhe!

Vaikka synnytys olikin rankka kokemus, oli se hyvin antoisa elämys. Kaikkine kipuineen, en vaihtaisi sitä pois ikinä mistään hinnasta. Vaikkei se ollutkaan ihan täydellinen kokemus ( niin kuin jo aiemmin totesin, harvalla varmaan on?), oli se juuri niin hyvä kun sopikin olla. Pääsin synnyttämään aktiivisesti, ilman lääkkeellistä kivunlievitystä ("luomusti", niin kun jotkut haluavat sen ilmaista), niin kuin haaveilinkin. Omat vaikeudet tulivat puolestaan sitten pahojen repeämien (3.asteen, joita saa vain noin 1% synnyttäjistä!), joiden paraneminen vie aikaa ja joita etukäteen kovasti pelkäsinkin. Ilmeisesti syynä voi olla monikin tekijä. Kätilö tunnusti myöhemmin, ettei kyennyt kunnolla jakkaralta ponnistaessa tukemaan välilihaa. Voisin myös kuvitella, että erilainen hengitystekniikka ja ponnistusasento olisi ollut parempi, ainakin itselleni. Yleensä pahat repeämät tulevat selkeästä syystä, kuten esimerkiksi imukuppisynnytyksessä. Mutta toivon mukaan aika parantaa haavat :) Pääasia, että saimme terveen, ihanan ihmisenalun! Ihmeellistä on elämä!

Terveisin, onnellinen äiti!