Pois koneelta ja kotoa, yhteisön pariin!

Hei! Siitä on ikuisuus, kun olen viimeksi ennättänyt tänne päivittelemään. Blogini ei kuitenkaan ole kuollut, vaan enemmänkin viettää hiljaiseloa ;)! Niin kuin kaikessa muussakin, myös kirjoittamisessa tulee välillä pidempiä taukoja. Tämän hetkinen elämäntilanteeni ei yksinkertaisesti tue kirjoittamisen mukaansatempaavaa meininkiä, joka vaatii pidempiaikaista keskittymistä paikalla olemiseen/jumittumiseen koneen äärellä. Pieni naperomme pitää siitä huolen! Sen sijaan olen avannut viime aikoina sydäntäni enemmän musiikille, ja olenkin edennyt siihen pisteeseen, että minulla näyttää olevan jonkinlainen bändi kasassa :)! En sitä ihan näin pian odottanut tätä tapahtuvan, mutta näköjään aika on nyt sille suotuisaa! (kerron tästä kuviosta myöhemmin lisää)

Toinen merkittävä ja erityisen korostunut asia on viime aikoina ollut yhteisöllisyys. Tietokoneella istuminen ja kotona möllöttäminen ei istu vauva-arkeen. Pienen lapsen kanssa yhteisöllisyysasia on noussut erityisen tärkeäksi monestakin syystä. Sekä äiti/isä/lapsi tarvitsevat muiden tukea ja apua. Tai yksinertaisesti, tarvitsevat muita. Ja tämä pätee kyllä kaikkiin, mutta korostuu etenkin perheissä, joilla on pieniä lapsia. Haluankin nyt avautua tästä aiheesta enemmän!

Tänä päivänä olemme jämähtäneet enemmän ja enemmän tietokoneelle sekä internetin ihmeelliseen maailmaan. Koemme, että tietokone tarjoaa meille lähes kaiken. On helppoa klikata "naamakirjaan" ja kertoa yhdellä viestillä kaikille kuulumisensa, sekä seurata muiden tekemisiä. Onko se aitoa yhteisöllisyyttä? On helppoa lukea kaiken maailman uutisia, kuunnella musiikkia, katsella televisio-ohjelmia, etsiä tietoa ja muiden kokemuksia askarruttaviin asioihin. Mutta tarvitsemmeko me todella sitä kaikkea? Kuuntelemmeko yhtään itseämme? Syöminenkin hoituu näppärästi toisella kädellä. Eikä edes ruokakaupassa tarvitse lähteä välttämättä käymään, sillä homma on mennyt jo niin pitkälle, että kuulemma joku ruokakauppa tarjoaa jo ostokset klikkauksen takaa! Ilmeisesti kotiin toimitettuna? Joka tapauksessa, olet kotonasi, neljän seinän sisällä, ja tapitat sen ruudun ääressä. Olet yksin. Kun joku joskus ennusti, että koneet valtaavat ihmiset, on se mielestäni jo tapahtunut! Koneet ovat vieneet meidät mennessään..kannattaakin pysähtyä miettimään, miten aikasi käytät? "Kun ei ehdi". Tässä vaiheessa kannattaa pysähtyä miettimään, mikä on oikeasti tärkeää.

Myönnän itsekin olevan tietyllä tapaa aikani kasvatti. Kone avataan totutusti päivittäin taustalle surraamaan, ja moni asia houtuu sitä kautta pikaisesti. Ja olenkin kokenut monta asiaa tietokoneessa/netissä erittäin hyödylliseksi. On myös ollut erittäin helppoa jäädä neljän seinän sisälle. Oikeastaan vauvan tulo perheeseen on todella avannut silmiäni. Tässä tilanteessa oikeastaan on pakko sopeutua siihen, että annat aikasi täysin uudelle olennolle, joka opettelee elämään tässä maailmassa, ja kaikki sinun valintasi/toimintatapasi vaikuttavat myös jälkikasvuun. Vauva elää vaistojensa varassa, ja on syntynyt mieltyen luonnossa elämiseen yhteisön parissa, niin kun ihminen on lähes aina elänyt, ei yksin olemiseen lattialla, vanhempien tuijotellessa ruutua. Lapsi tarvitsee vanhempiaan/yhteisöä jatkuvasti. Tänä päivänä todellinen haaste onkin eläminen ydinperheessä, joka saattaa koostua tänä päivänä vain yhdestä vanhemmasta sekä yhdestä tai useasta lapsesta. Onko jossain olemassa tällainen superäiti/isä, joka todella jaksaa yksin huolehtia lapsistaan? Jos on, on se todellinen ihme. Minä en usko, että sellaista on olemassakaan. Ihminen on kuitenkin laumaeläin, ja tarvitsee yhteisön tukea. Minäkään, en mieheni kanssa ole pärjännyt kaksin lapsemme kanssa, vaan olemme tarvinneet välillä apua omilta vanhemmiltamme. Useasti, kun väsymys/uupumus iskee, on ihmisellä tapana vetäytyä kotiinsa, eikä saa aikaiseksi edes pyytää apua muilta. Seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Paljon on viime aikoina ollut uutisia, joissa joku on tappanut perheensä. Itselläni nousee aina ensimmäisenä mieleen yhteisön avun puuttuminen. Ollaan niin väsyneitä, että kaikki järki katoaa. Me yksinkertaisesti tarvitsemme muita avuksemme, että jaksaisimme. Missä on suku- ja kyläyhteisö, joka vielä pari sukupolvea sitten oli yhtenäinen ja tiivis? Tänä päivänä moni on todella yksin..Mekin välillä olemme jopa harkinneet yhteisöasumista, mutta siinäkin on aina tietysti omat hankaluutensa. Tänä päivänä on kuitenkin onneksi muitakin vaihtoehtoja kuin yhteisöön muuttaminen..

.. Ja silloin kannattaakin lähteä tutkimaan lähiympäristöä, ja katsoa, millaisia yhteisöjä sieltä löytyy. Meillä myös usein tänä päivänä elämäntilanteet ja intressit muuttuvat, jolloin kaipaamme ehkä uudenlaisia piirejä. Ujommillekin on helpompaa lähteä johonkin ryhmään, jossa esimerkiksi on järjestettyä ohjelmaa. Esimerkiksi meillä on tässä lähellä vauvoille/taaperoille sekä vanhemmilleen suunnattu avoin päiväkoti, jossa on ovet auki aamusta myöhään iltapäivään. Siellä voi käydä tuona aikana milloin haluaa. Järjestettyä ohjelmaa on pari kertaa päivässä. On erittäin tärkeää mielenterveyden kannalta kotiäidille/isälle, mutta sitäkin tärkeämpää lapselle kaiken kehityksen kannalta päästä näkemään muita ihmisiä, eri ikäisiä ja luonteisia. Olen itsekin viettänyt jonkin aikaa pidempiäkin aikoja vauvani kanssa kahdestaan, ja voin sanoa, että kyllä siinä on moni asia koetuksella ollut. Kyse ei ole sitä, etteikö lastaan rakastaisi, vaan siitä, miten systeemimme yksinkertaisesti on luotu. Rakastan lastani, ja haluan hänelle parasta. En jätä lastani yksin, vaan lähden hänen kanssaan yhdessä muiden pariin. Toki välillä itsekin tuulettua pitää (sekä vanhemman että lapsen), jolloin voi hetkeksi luovuttaa rakkaansa muiden hänellekin läheisten pariin. En millään usko, että ihmisiä on luotu elämään yksin/kaksin tai edes pienissä perheissä. Tarvitsemme useampia. Eli rohkeasti vain ovesta ulos, ja röyhkeästi vain muiden pariin :)! Oma mielenterveys on tärkein!